Menin maanantaina 11.8 taas töihin n 10 lomaviikon jälkeen. Naapurin Tuija oli luvannut käyttää tyttöjäni päivällä ulkona sillä olin töissä klo 8-14 joten koirille tulisi pitkä päivä.
Jompikumpi (epäillään Ikwiliä) schapeista oli tehnyt tarpeet sisälle mutta kuitenkin melkein paperille. Tuija oli niin kiltti että hän siivosi kakat. Kun tulin kotiin klo 14 jälkeen, molemmat koirani menivät nukkumaan. Kotimatkalla autoni tuulilasinpyyhkijät lakkasivat toimimasta. Ihan kiva.

Tiistaina alkoi työt ihan oikeasti, lukujärjestyksen mukaan. Tunteja ihan klo 8-12 ja siihen mahtui vielä hyppytuntikin (klo 10-11). Työn jälkeen vein auton pikauoltoon ja Lehtoauton miehet tilasivat varaosat autooni. Korjaus olisi torstaina. Illalla kävimme Adan kanssa ekan kerran pitkästä aikaa koirakoulussa. Paikalla makuussa Ada lähti kerran minun perän jonka jälkeen hän pysyi rauhallisesti paikallaan. En kuitenkaan mennyt piiloon, vaan päätin olla näkyvissä ja kävin välillä rauhoittelemassa hänet. Sitten teimme lyhyitä seuraamisia, hypimme, noutimme. N puolen tunnin jälkeen lähdimme kentältä kotiinpäin. Ihan turhaan jäädä tekemään toistoja jolloin molemmat voisimme kyllästyä tekemiseen.
Kotona Ikwil oli ollut kunnolla eikä edes rikkonut mitään.

Keskiviikkona emme muistaakseni tehneet mitään erikoista.

Torstaina vein autoni heti aamulla huoltoon. Pääsin Piian kyydissä Lehtoautosta töihin. Lupasivat että Marco olis iltäpäivällä valmiina. Pitkä päivä klo 16 asti. Tuija kävi taas käyttämässä koirani lenkillä. Sama kuvio toistui kuin maanantaina. Ikwil oli taas tehnyt paskat sisälle mutta taas paperille. Onneksi.
Kun olin n klo 15.30 lähdössä hakemaan Marcoa, olivat soittaneet Lehto-autosta ettei Marco ollutkaan valmiina. Onneksi pääsin kotiin yhden työkaverin kyydissä.

Perjantaina olisi työt alkaneet vasta klo 9 mutta lähdin yhden toisen työkaverin kyydissä jo klo 8 töihin jossa sitten juorusin n tunnin vaikka olin suunnitellut ihan jotain muuta. Perjantai iltapäivällä olin niin poikki että en mennyt edes agilitytreeneihin vaan jäin löhöämään sohvalle. Adakin näytti jo viikolla niin uupuneelta ettei varmaan hänkään olis jaksanut tehdä rataa.

Viikon aikana olen tullut siiheen tulokseen että elämä kahden koiran kanssa ei olekaan niin helppoa ja rauhallista kun ehkä kuvittelin. Kun tulen kotiin töistä haluaisin rauhaa ympärilläni tai en ainakaan kahta haukkuvaa koiraa jotka vetävät täysillä minun laminaattilattialla. Kai koirat rauhoittuvat muutaman viikon tai kuukauden (tai vuoden) päästä. Aikaisemmin olin tottunut siihen että Ada nukkuu vaikka olen kotona, nyt hän varmaan haluaisi nukkua mutta se pienempi ei välttämättä anna hänen nukkua.

Lauantain ja sunnuntain tapahtumista löytyy selostus muualta blogissani.