Tänään kun ajoin töihin, kuulin radio Novasta että tiistai on oinaitten onnenpäivä. No olishan se päivä voinut olla parempikin.

Töissä kuten aikaisemmin. Aika vähän tunteja joten menin hyppytunnilla Anttilaan ostaakseni kehyksen siihen laminoituun RUS MVA-kunniakirjaan. Kaupassa ei tietenkään löytynyt samanlaista mustaa kehystä mitä niissä muissakin kunniakirjoissa on. Jäi kehys ostamatta.

Pääsin jo klo 14 kotiin. Aurinko paistoi joten otin Adan mukaan ja lähdimme kävelylle.Ajattelin tehdä Prisman lenkkiä mutta Ada veti metsää päin. Annoin Adan päättää tievalinnan, onhan hänkin oinas ja tämä päivä piti olla oinaan onnenpäivä. Päästin Adan vapaaksi, eikä kestänyt kauan kunnes hän jumitti. En jäänyt odottamaan häntä vaan mein ison kiven taakse piiloon. Näin kun hän tepasteli ohitseni, mutta jäin hiljaa paikolleni. Ada jatkoi matkaa polkua pitkin. Ada katosi metsään. Päätin olla hiljaa, mutta kun koiraa ei näkynyt ei jäänyt kuitenkaan muita vaihtoehtoja kun huutaa hänen perään. Valtatie 7 oli niin lähellä että pelkäsin että hän eksyis sinne. Muutaman minuutin jälkeen Ada tuli näkyviin. Ada oli ikionnellinen kun mamma löytyi. Jatkoimme matkaa.

Vähän ajan päästä taas sama juttu. Ada jäi  lukemaan viestejä ja minä menin piiloon. Nyt uskalsin jäädä hiljaa piiloon. Löysihän Ada minut. Vähän ajan päästä taas sama juttu. Loppumatkalla Ada pysyi lähellä minua. Pieni koira ei voi koskaan tietää milloin mamma eksyy. Joka viikkohan ainakin kolme ihmistä eksyy metsään Lelun seuduilla ja joka kerta heillä on makkarapurkki taskussaan. Ja he eksyvät jopa muutaman metrin polulta, joka viikko melkein samat ihmiset. Ja nämä onnettomat istuvat melkein aina kyykyssä puskan tai kiven takana. Ihmellistä porukkaa.